Kävin tänään leffassa. Hämmästyin kuinka moni oli kauniina kesäiltana päättänyt tulla leffateatteriin istumaan kahdeksi ja puoleksi tunniksi. No, paljon meitä oli.
Korjasin nyt pienen puutteen sivistyksessäni (tai ennemminkin sosiaalisessa kompetenssissani), kun kävin tsekkaamassa Sinkkuelämää kakkosen. Nyt voin siis puhua leffasta muutenkin kuin huhupuheiden ja mielikuvien pohjalta.
Mitään uutta sanottavaa mulla ei leffasta taida olla. Odotukset olivat tosi alhaalla ja siksi leffa pääsi jopa yllättämään. Rouvien jutut olivat osittain hauskoja. Varsinkin alkupuolella hykertelin täydessä teatterissa - välillä niissäkin kohdissa, joissa muita ei naurattanut.
Toisaalta juoni oli typerä ja leffan maailmankuva jotain idiotismin ja etovuuden väliltä. Tiedättehän mitä tarkoitan? En yksinkertaisesti pysty kääntämään aivojani sellaiselle nolla-ajattelun tasolle, että pystyisin täysin siemauksin nauttimaan ainoastaan kauniiden esineiden estetiikasta. On niin päivän selvää, että elokuvan edustamalla elämäntyylillä on vastakohtia.
Itse asiassa huomaan, että aika usein ajatukseni palaa parin vuoden takaiseen elokuvakokemukseen. Leffan nimi oli Mammutti. Se on Lukas Moodysonin ohjaus. Perusidea on se, että aviopari kyllästyy toisiinsa ja mies karkaa "etsimään itseään". Newyorkilaspariskunnan eämä kietoutuu yllättävästi kolmansien maiden kansalaisten elämään lastenhoitajan ja rakastajan kautta. Hämmentävän paljon samoja teemoja kuin Sinkkarissa, vaan näkökulma ja kuvas ovat kuin toiselta planeelta.
Mammutti kannattaa vuokrata. Se sopii hyvin sellaisiin leffailtoihin, kun on monta katsojaa ja joku haluaisi katsoa toimintaa, toinen rakkautta ja kolmas katsoja on äiti tai isä (eli ei sisällä ihan hirveästi vaivaannuttavia kohtauksia).
Sinkkaria suosittelen, öö, umm, kauniista vaatteista kiinnostuneille.
